Sodan jälkeen moni suomalainen sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Kun koneet tekivät yhä suuremman osan töistä, saman tuotannon hoitamiseen tarvittiin vähemmän ihmistyötä. Pieni maatila ei välttämättä tarjonnut riittävää toimeentuloa kaikille perheen lapsille heidän kasvaessaan aikuisiksi. Samaan aikaan suuret sodan jälkeen syntyneet ikäluokat tulivat opiskelu- ja työikään.

Teollisuus ja palvelut tarjosivat uusia töitä kaupungeissa. Palvelutyötä tehtiin esimerkiksi kaupoissa, kouluissa ja sairaaloissa. Työn jakautumisen muuttumista eri alojen kesken kutsutaan elinkeinorakenteen muutokseksi. Se yhdisti edellisen luvun hyvinvointipalvelut muuttoliikkeeseen: palvelut tarvitsivat työntekijöitä ja saattoivat myös tehdä paikkakunnasta houkuttelevan asuinpaikan.

1960- ja 1970-lukujen vilkasta muuttoliikettä kutsutaan suureksi muutoksi. Moni lähti Itä- tai Pohjois-Suomesta etelän kaupunkeihin. Osa muutti Ruotsiin. Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet, eikä kaikkien syy ollut sama. Työ, opiskelu, perhe ja toive uudenlaisesta elämästä vaikuttivat eri tavoin. Muuttaminen ei alkanut vasta 1960-luvulla, mutta se kiihtyi voimakkaasti.

Nopea muutto lisäsi kaupunkien asuntopulaa. Ratkaisuksi rakennettiin lähiöitä, asuinalueita kaupungin keskustan ulkopuolelle. Tehtaissa valmistetuista rakennusosista eli elementeistä voitiin koota taloja nopeasti. Kokonaisia alueita suunniteltiin kerralla. Lähiöön muutti maaseudulta tulleiden lisäksi perheitä kaupunkien ahtaista vanhoista asunnoista.

Uudessa kodissa saattoi olla aikaisempaa enemmän tilaa, sisävessa ja lämmin vesi. Nämä olivat suuria parannuksia monen perheen arkeen. Metsää ja pihoja jätettiin talojen ympärille. Kaupat, koulut ja muut palvelut kuuluivat asuinalueen suunnitteluun, mutta arjen toimivuus riippui niiden sijainnista sekä liikenneyhteyksistä.

Lähiön rakentaminen ei ollut vain betonin kokoamista. Asukkaat tutustuivat naapureihin, lapset löysivät leikkipaikkoja ja ihmiset perustivat yhdistyksiä. Uusi koti saattoi tuoda sekä mukavuutta että yksinäisyyttä. Kumpikaan kokemus ei yksin kuvaa kaikkia lähiöitä tai niiden asukkaita.

Ruotsin teollisuus tarvitsi työntekijöitä. Suomesta lähteneet löysivät töitä esimerkiksi tehtaista, ja mahdollisuus parempiin ansioihin houkutteli. Vuonna 1954 sovitut yhteiset pohjoismaiset työmarkkinat helpottivat työn perässä liikkumista maiden välillä. Suomalaisen ei tarvinnut hakea Ruotsiin samanlaista työlupaa kuin pohjoismaisen järjestelyn ulkopuolelta tulevan työnhakijan.

Maasta toiseen muuttamista kutsutaan siirtolaisuudeksi. Muutto Ruotsiin oli erityisen voimakasta 1960- ja 1970-luvuilla. Vuosina 1969 ja 1970 muuttotappio oli niin suuri, että Suomen väkiluku pieneni, vaikka lapsia syntyi enemmän kuin ihmisiä kuoli. Maiden taloudelliset erot näkyivät näin myös väestön määrässä.

Oikeus hakea työtä ei silti ollut lupaus valmiista työpaikasta tai asunnosta. Muuttaja joutui selvittämään käytännön asioita ja opettelemaan uutta. Tuttavat, sukulaiset ja suomalaiset yhdistykset saattoivat auttaa. Osa lähti yksin ja sai perheensä myöhemmin mukaan. Osa palasi Suomeen, osa rakensi elämänsä Ruotsiin.

Suomesta Ruotsiin muuttaneet eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Osa puhui ruotsia ennestään, osa joutui opettelemaan kielen. Työtehtävä saattoi onnistua vähäisellä kielitaidolla, vaikka lääkärissä tai koulun kanssa asioiminen oli vaikeaa. Lapset ja vanhemmat kohtasivat uuden yhteiskunnan eri tilanteissa.

Monet kohtasivat myös suomalaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Oman kielen käyttäminen saattoi tuntua vaikealta ympäristössä, jossa siihen suhtauduttiin kielteisesti. Kokemukset kuitenkin vaihtelivat, ja ihmiset toimivat itse tilanteensa parantamiseksi. Yhdistykset, kulttuuritoiminta ja suomenkielinen opetus ylläpitivät yhteyksiä. Ruotsinsuomalainen kielilautakunta perustettiin vuonna 1975 tukemaan suomen kielen käyttöä Ruotsissa.

Ruotsinsuomalaisuus rakentui monenlaisista elämistä. Ihminen saattoi tuntea yhteyttä sekä Suomeen että Ruotsiin. Muuttaminen ei vaatinut yhden ainoan identiteetin valitsemista. Myöskään suomenruotsalainen ja ruotsinsuomalainen eivät tarkoita samaa: ensimmäinen nimitys viittaa Suomen ruotsinkieliseen väestöön, toinen Ruotsin suomalaistaustaiseen vähemmistöön.

Muutto muutti työpaikkojen ohella sitä, missä asuntoja ja palveluja tarvittiin. Kun nuoria aikuisia ja lapsiperheitä lähti paikkakunnalta, siellä oli vähemmän työntekijöitä, asiakkaita ja koululaisia. Kasvava kaupunki puolestaan tarvitsi nopeasti lisää koteja, koulupaikkoja ja kulkuyhteyksiä. Samassa Suomessa saattoi siis olla yhtä aikaa tyhjentyviä rakennuksia ja asuntopulaa. Tyhjä asunto kaukana työpaikasta ei ratkaissut muuttajan asunnontarvetta.

Perheen arjessa seuraukset näkyivät eri tavoin. Vanhempi saattoi saada vakituisen työn, mutta lapsen piti aloittaa uudessa koulussa ja tutustua luokkatovereihin. Tilavampi asunto helpotti elämää, vaikka ystäviä ja sukulaisia oli ikävä. Ruotsiin muuttaneelle perheelle myös uuden kielen oppiminen saattoi olla suuri muutos. Työstä ja kodista saatu hyöty ei poistanut vaikeuksia, eivätkä vaikeudet tehneet muutosta kaikille huonoa ratkaisua.

Vanhaan kotiseutuun pidettiin yhteyttä vierailuilla, kirjeillä ja puheluilla. Muutto ei aina jäänyt pysyväksi. Paluumuutto tarkoittaa palaamista aiempaan kotimaahan tai kotiseudulle asumaan. Ruotsista palattiin Suomeen esimerkiksi työn ja perhesuhteiden vuoksi. Toisille Ruotsiin jäämisestä tuli pysyvä ratkaisu.

Suuri muutto syntyi siitä, että työtä, koulutusta ja toivottua kotia ei aina löytynyt vanhalta kotiseudulta. Muuttajat etsivät vaihtoehtoja ja rakensivat elämäänsä uudessa ympäristössä. Samalla heidän muuttonsa kasvatti uusia asuinalueita ja muutti lähtöpaikkakuntien väestöä. Pihlajamäen kaltaiset lähiöt ovat näkyviä jälkiä tästä työn, asumisen ja ihmisten suhteiden muutoksesta.